Mä oon viimeaikoina pohtinut paljon vanhemmuutta ja kaikkia siihen liittyviä vaatimuksia. Miksi vanhemmuus on nykyään tehty niin vaikeaksi? Vanhemmuudessa isoin tehtävä meillä on tietysti lapsistamme huolehtiminen ja heidän kasvattaminen, ja sen suhteen ohjeita tuleekin ihan kaikkialta. Ihan sama miten teet, niin jotain menee pieleen. Lisäksi meidän on huolehdittava kodista, pari- ja ystävyyssuhteista, itsestämme, ehkä lemmikeistä sekä suoriuduttava työssämme kunniallisesti. Ei ihme, että niin moni vanhempi uupuu.
Ihan sama mitä teet, se menee jonkun mielestä pieleen
Jos mietitään lasten kasvattamista ja heistä huolehtimista, niin ihan kaiken mitä teet, voi pistää suurennuslasin alle. Kaikesta on mahdollista löytää jotain, mikä meni pieleen. Kenties et jaksanut sanoittaa lapsesi tunnetta kun hän oli vihainen, ostit kengät jotka eivät ole parhaat mahdolliset jalan luonnolliselle asennolle, lapsesi söi jälkiruuan ennen pääruokaa, menetit malttisi jossain hankalassa tilanteessa tai hän katsoi videoita yli tunnin. Kukaan ei mitenkään voi yltää kaikkiin vaatimuksiin, mitä tulee vanhemmuuteen. Yksinkertaisesti meillä ei riitä vuorokaudessa tunnit jos haluamme olla kaikessa täydellisiä, voimavaroista puhumattakaan. Ja kannattaako täydellisyyteen muutenkaan edes pyrkiä? Emmekö silloinkin vain anna lapselle epärealistisen kuvan siitä, mihin hänenkin täytyy kenties joskus itse vanhempana yltää? Kuten sanoin, aina jotain menee pieleen. Jokaisessa asiassa on niin monta puolta, ettet mitenkään voi ottaa huomioon niitä kaikkia.
Riittävän hyvä on tarpeeksi hyvä
Mitä jos siis opettelisimme relaamaan? Mitä jos keskittyisimme huolehtimaan omasta jaksamisesta ja olemaan ihan tarpeeksi riittäviä. Ei täydellisiä, mutta riittäviä. Uskon, että jokainen tekee vanhempana parhaansa, se riittää. Uskon myös, että jokainen tuntee oman lapsensa kaikkein parhaiten. Mitä hän milloinkin tarvitsee, missä asioissa voi ottaa vähän lunkimmin ja missä asioissa hän tarvitsee erityistä tukea. Jokainen tuntee myös itsensä parhaiten. Ei ole olemassa ohjekirjaa, joka pätisi jokaiseen lapseen sekä vanhempaan. Mun mielestä sillä, että pitää itsestään huolta, pääsee jo oikein pitkälle. Silloin jaksaa myös antaa lapsille rajoja ja rakkautta. Mä ainakin huomaan heti, jos oon väsynyt. Se heijastuu hyvin äkkiä myös lapsiin, hermot ovat koetuksella herkemmin enkä jaksa touhuta lasten kanssa normaaliin tapaan.
Mitä jos siis lopettaisimme itsemme turhan syyllistämisen? Mitä jos lopettaisimme vertailun siitä, miten kukin vanhempi tehtävästään suoriutuu? Mitä jos määrittelisimme itse ne asiat, jotka tuntuu meille vanhemmuudessa ja lapsen kasvatuksessa tärkeiltä, vaalisimme niitä ja antaisimme muiden asioiden olla vähemmässä arvossa? Emme unohtaisi käyttää maalaisjärkeä? Keskittyisimme nauttimaan lapsistamme ja siitä, miten ihanaa vanhemmuus kaikista vaatimuksista huolimatta on? Muistaisimme, että tärkeintä on, että lapsi kokee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Ja vaikka joka päivä et jaksaisikaan rakastaa ihan niin lujaa, antaisit senkin anteeksi itsellesi?
Eli muista: sä teet varmasti parhaasi, ja se riittää. Vanhemmuus ei ole rakettitiedettä, joten ihan turhaan myöskään teemme siitä sellaista.
Lue myös: Positiivinen kierre ja miten saada se päälle?
<3: Amanda